http://hullusirkus.blogspot.com/

Jaksan pitemmälle ja nopeammin kuin ennen.

Kävin taas tänään juoksemassa n. 7km lenkin.Kaloreita paloi tunnin aikana 820. Saan pidettyä sykkeet jo alle 150 lukuunottamatta viimeistä todella jyrkkää mäkeä, siinä sykkeet nousi 175:een. Mun ongelmani on se, että sykkeet nousee helpostikin yli 160:nen ja pysyy siellä koko harjoituksen ajan. Nyt olen yrittänyt harjoitella juoksumatolla/crostrainerilla, niin että sykkeet pysyisi siinä 140 kohdalla koko harjoituksen ajan. Ja kyllä näyttää tuottavan tuloksia.

Tietääkö kukaan mitään hyvää nettisivua mistä sais mitattua lenkin pituuden?

Olen ajatellut vihdoinkin vaihtaa blogini nimeä. Kotiäiti-urani loppui jo reilu vuosi sitten.  Joten on ehkä aika vaihtaa myös nimeä täällä. Olen myös miettinyt bloggeriin siirtymistä. En ole viime aikoina löytänyt mieleisiäni sivupohjia vuodatuksen blogeihin. Tarjonta tuntuu tyrehtyneen, mutta mietin vielä. Ehkä jätän tämän tänne tällä nimelä ja vaihdan uuteen blogiin uudella nimellä.

Mielipiteitä?

Ai niin, paino on 81.7, mutta saattaa heittää relun puolikin kiloa päivässä. Ihan ihmeellistä sahaamista, tippuu, ei tipu, tippuu...

Pääsin jo hetkeksi alle 82kg:n, mutta sitten paino pompsahti lähelle 83:a ja nyt se on reilut kaksi viikkoa ollut 82.6-82.3 eikä laske, ei. Oon punninnut kaiken syömäni ja ollut siivosti muutenkin. Turhauttaa.

Muutama viikko sitten olin jo vähän huolissani, kun paino laski liian nopeasti tosi paljon, ja tässä sitä nyt sitten jumitetaan. Söin jo parina päivänä kalorit täyteen, kun ajttelin, että jos tää jumi johtuu jatkuvasta kalorivajeesta. Turhauttavaa on myöskin tiputtaa nyt jo kolmanteen kertaan samoja kiloja.Tää on kuitenkin ihan omaa tyhmyyttä. Ihan itse olen itseni syönyt taas tähän kuntoon.

Ootteko koskaan miettinyt laihdutusta siltä kantilta kuinka turhaa se on? Ajan, rahan ja vaivan hukkaan heittämistä. Ei se nimittäin ole ollut halpaa, kun olen itsei syönyt kaikella pizzalla, suklaalla ym tähän kuntoon. Ja kaikki se aika minkä olen käyttänyt pelkästään syömiseen... Kilohinta meikäläisessä alkaa oleen kohdillaan. Hyvin voideltu sisältä ja ulkoa.

Seuraavaksi ohjelmassa on lasten herätys, kuskaukset päiväkotiin ja kouluun, töitä ja iltapäivällä uintia Esikon kanssa. Väsyttää, mutta kai tämä tästä taas!

Kuten jo sanoin, niin loppu viikosta olin niin väsy ja stressaantunut, että söin jo kaikenlaista ja ostin kolmen kuukauden tauon jälkeen jopa itselleni karkkia kaupasta. Eikä viikoloppu tuonut sen suurempaa helpotusta tai lepoa.

Ristiäiset sujuivat hyvin ja pieni Ihme sai kauniin ja näköisensä nimen. Söin kuitenkin ihan yli kaiken kulutuksen ja tarpeen. Se alkoi jo aamulla kotona, mutta jatkui juhlissa voileipäkakulla, pullilla, tuulihatuilla ym. Sunnuntaina oli Tirpan lastenkutsut. Mitään ei ollut tehty valmiiksi. Ukko leipoi ja minä siivosin. Täytin täytekakkua siinä vaiheessa, kun ensimmäiset vieraat tulivat. Sunnuntaina oli kuitenkin sen verran fiksu, että tein dippikasviksia. Sipsit jätin kokonaan syömättä. Söin ihan pienen mokkapala (23g) ja täytekakkua ison palan.

Ukko oli onneksi vapaalla sunnuntaina. Päässä napsui siihen malliin iltapäivällä, että en ollut enää itsenikään mielestä hyvää seuraa. Pakkasin jumppakassin ja riehuin ensin tunnin BodyJamissa ja heti perään toisen tunnin BodyCombatissa. Johan helpotti. Kaloreita paloi 1717kcl kahdessa tunnissa. Viime viikolla en kaikkien juttujen ja Ukon iltavuoron takia päässyt ollenkaan jumppaan. Toi liikkumattomuus saa päässä napsumaan ja pahasti. Olen saanut itseni liikuntakoukkuun.

Olotilaa helpotti myös  se, että perjantaina Esikko menee kaverilleen yökylään ja Vaari ottaa Tirpan ja Pojun yöksi. Ukko on iltavuorossa. Saan olla ihan itsekseni koko illan. Soitin Vaarille ja kerjäsin vapaailtaa. Onneksi Vaari ja Paha äitipuoli* ovat niin ihania, että tekevät tälläiset olen vaan illat mahdollisiksi aina silloin tällöin.

Paino on 82.2kg. Heti huomaa nousun, kun mässää muutaman päivän.

* Paha äitipuoli on maailman ihanin ja kultaisin ihminen ja tykkään hänestä suunnattomasti, mutta eihän äitipuolet voi olla hyviä, eihän. Siitä tämä, hänenkin tietämänsä, vitsi. Arvostan, siis, isäni vaimoa suunnattomasti.

Kaksi ihan hullua viikkoa takana eikä hengähdystaukoa näkyvissä. Töissä on ollut ihan kamala hässäkkä. Paljon sairaslomia ja hankalia asiakkaita. Kotona olen leikkinyt yh:ta, kun Ukolla on ollut kunnon iltavuoroputki.

Viime viikonloppu oltiin Ukon kanssa kahdestaan parisuhdeleirillä. Antoisa, mutta rankka kokemus. Ei ollut kyllä levolla pilattu. Ei onneksi löydetty mitään isoja luurankoja kaapeista. Silti oli aika rankaa kaivella mielensä perukoita ja keskusella ihan oikeista asioista toisen kanssa pitkästä aikaa kaikessa rauhassa.

Huomenna lähdetään pääkaupunkiseudulle ristiäisiin. Saan neljännen kummitytön. Tätä ihmettä on odotettu yli kuusi vuotta ja koeputken kautta vauhtia annettu. Toki jokainen lapsi on ihme ja juhlan arvoinen, mutta tällä kertaa tämä tuntuu vielä isommalta juhlalta.

Ja silti haluaisin käpertyä päiväksi peiton alle, sulkea puhelimet, vetää verhot eteen, ruuvata ovikellon irti ja olla vain ihan yksin. Esimieheni ehdotti, että anon vapaapäivän, mutta mistä niitä vapaapäiviä saa, että voisi hukata perheensäkin yhdeksi päiväksi johonkin.

Tekee mieli vain mankua. 12 tuntinen työpäivä takana ja huomenna mennään taas aamusta alkaen. Söin eilen lasten suklaamurot ja tänään ostin kaksi lakua kaupasta ja söin pari palaa pullaa. Että niin huonosti jo menee.

Paino voi onneksi hyvin. Tänä aamuna 81.8kg.

Esikkko jäi auton alle keskiviikkona.

Isänsä laittoi tytön kotoa linja-autopysäkille. Minä odotin kaupungissa tyttöä, että vien sen musiikkiopistolle soittotunnille ja orkesteriin. 14.55 soi puhelin:" Älä nyt hermostu, odota, että saan puhuttua loppuun..."

Kaupungista päin oli tullut kuorma-auto joka pysähtyi suojatien eteen vasemmalle kääntyvien kaistalle. Esikon ja kuorma-auton välissä oli tyhjä, suoraan ajavien kaista. Kuorma-autokuski oli näyttänyt Esikolle, joka epäröi lähteä tietä ylittämään, että tule vaan hän odottaa. Kaupungista tyhjää kaistaa oli tullut päälle 60v pappa punaisella autolla 40-50 km tuntivauhtia ja ajoi Esikon päälle. Esikko oli lentänyt ensin konepellille ja siitä kolmisen metriä keskelle risteystä. Esikko oli itse soittanut isälle. Raukka oli ollut peloissaan siitä, että ollaanko hänelle nyt vihaisia, kun hän on jäänyt auton alle.

Kuorma-autokuski oli soittanut poliisin ja ambulanssn paikalle. Ukko juoksi kotoa risteykseen. Pappa sanoi poliisikuulusteluissa, että hän ei näe mitään syytä miksi hänen pitäisi pysähtyä suojatien eteen vaikka siinä oli toinen auto pysähtyneenä, kerta oli hyvä vauhti päällä ja suora tie.

Minä lähdin kiireen vilkkaa töistä. Siihen jäi kaikki sen päivän loput työt, tietokoneen muistin sammuttaa. Vein Esikon tayssiin. Pää ja kaularanka kuvatiin. Esikossa ei ollut edes mustelmia! Lääkäri tutki tytön ja kyseli ja väänteli ja käänteli ja lopuksi sanoi: "Olet sinä jämerää tekoa, kun autolle pärjäät!"

Eilisen Esikko oli kotona isän kanssa, päähän ja niskaan sattui edelleen. Tänään Esikko itse haluaa mennä kouluun. Lapsi on kunnossa!

Tuolla lapsella on varmaan armeija suojelusenkeleitä. Kai pari niistä ottivat kiinni jo ilmalennon aikana ja laskivat hellästi asfaltille. Ambulanssikuskit ehdottivat lottoamista tuollaisella tuurilla. En halua edes miettiä loppuun asti kuinka huonosti olisi voinut käydä. Kortti pois kaikilta vastuuttomilta autoilijoilta! Kuski ei ollut edes pyyätnyt lapselta anteeksi.

Juoksin viime keväänä LIkkojen lenkillä ekaa kertaa elämässäni 10 kilometriä. Olin kuollut, rikki, katki, poikki. Vielä parin päivän päästä jalkani olivat kuin kaksi puupökkelöä. Menin ihan kestävyyteni ylärajoilla. Verenmaku ei ollut suussa eikä pistänyt kylkeen tai muuallekaan, mutta puolet lenkistä syke oli melkein 170.

Tänään soitin kaverilleni, että hiihdetäänkö ennen kuin Ukko lähtee iltavuoroon. Ei päässyt hiihtään koska oli sopinut jo juoksulenkistä tällä aamulle, mutta lenkille pääsee kuulemma mukaan. Ystäväni juoksee kaverinsa kanssa kolme kertaa viikossa ja ystävän kaveri treenaa puolimaratonia varten.  Vähän epäilytti koko touhu, että jaksanko, pysynkö vauhdissa mukana ym. Päätin kuitenkin lähteä mukaan. Sanoin, että jos ei voimat riitä, niin sitten lähden kesken matkan kotiin.

Aikaa meni 1h35min (+kaupassa käynti) ja minä juoksin (ok, pari ylämäkeä käveltiin) 11.5 kilometriä!

Olo on väsynyt ja raukea, mutta ei sellainen kuin viime toukokuussa. Jalat ei kramppaa ja olen edelleen tolpillani.

Hyvä minä!

Ai niin, jos nyt ketään kiinnostaa, niin paino on 83.8kg. Päästiin jo tossa joulun aikaan 91kg:n, mutta tein joulusta ryhtiliikkeen. Tunnesyöppö pääsi oikein vauhtiin viime syksynä.

Olin Pojun ja Tirpan kanssa saunassa äsken. Kesken vesileikkien veikka hermostuu ihan tosissaan siskolleen: Ei vettä saa tuhlata, se loppuu! Ihmettelin, että mistä moinen, mutta sitten tajusin, että lapset olivat olleet juuri viikonlopun mummilla maalla, jossa lämmintä vettä ei ole tuhlattavaksi. Keskustelu jatkui ja yrtin sanoa, että ei se nyt haittaa, jos joskus vähän suihkuttelee ja uittaa muovieläimiä. Poju vaan lisäsi vettä myllyyn (osuva kuvaus): Jos vesi loppuu, niin me kuollaan janoon.

Ja siinä se iski!

Pieni, melkein kuusivuotias tajusi mitä on kuolema ja katoavaisuus. Poju sai melkein hysteerisen kohtauksen. "Äiti, mä en halua, että me kuollaan ja mun on nyt jo sua ikävä, kun oot sitten siellä kuolemankuopassa." Yritin lohduttaa, pitää sylissä ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Mutta en voi kuitenkaan luvata, ettei me koskaan kuolla. Kamalaa tuo isoksi kasvaminen.

Olaan viime päivinä käyty mitä kummallisempia keskusteluja miehen kanssa meidän parisuhteesta, elosta ja olosta yleensäkin. Ihan kummallisia asioita on tullut esiin. Hyvä, että puhutaan, mutta kurjaa on minusta se, että toinen on hautonut noita asioita vuosia eikä ole saanut sanottua. Vanhoja syyllisyyksiä, mihin minusta ei ole enää ollut vuosiin aihetta. Anteeksi annettuja asioita, joita en ole itse miettinyt aikoihin ja toiselle ne ovat jääneet vaivaamaan. Hassua miten erilailla me näemme menneet tapahhtumat ja miten eritavalla ne ovat vaikuttaneet käyttäytymisemme ja olemiseemme.

Järkyttävintä on ehkä se, että minusta meillä on mennyt hyvin ja Ukosta ei niinkään hyvin. Ja kamalaa on se syyllisyyden määrä mitä toinen on kantanut melkein yhdeksän vuotta. Ilmoitin meidät jo syksyllä parisuhdeleirille. Siloin ei ollut  "mitään" syytä. Ajattelin, että vois olla kivaa mennä yhdessä. Nyt tuo viikonloppu on kahden viikon päästä ja eikä voisi tulla parempaan saumaan. Toivotaan, että saadaan asiat selvitettyä ja niin, että kaikilla on hyvä olla.

Lapset olivat viikonlopun anopilla. Itse kävin perjantai-iltana työkverin kanssa viihteellä, muutama siideri ja burleski-esitys. Lauantaina olimmen Ukon kanssa kahden (Ukko tosin oli aamuvuorossa koko viikonlopun). Nukuimme päiväunet, kävimme lenkillä, saunoimme ja söimme pippuripihviä kaikkine lisukkeineen. Vietimme kerrassaan mukavan lauantain kahdestaan. Tuollaisa rauhallisa kahdenkeskisiä juttuja on ollut liian vähän. Syksyllä päätimme tehdä ennemmän asioita yhdessä, kaksistaan, mutta sitten se Esikon juttu lopetti kaiken sellaisen. Elämä tavallaan pysähtyi muilta osin kuin siltä, että yritimme selvittää mikä Esikolla on hätänä ja sitten koko energia meni siihen, että hankimme apua Esikolle ja koko perheellekin. Siinä kohtaa parisuhdekin ja sen hoito olivat taka-alalla. Lopetin jopa liikkumisenkin ja söin itseeni monta kiloa lisää pelkästä ahdistuksesta.

Toisaalta on hyvä, että keskustelemme ja yritämme selvittää missä mättää, mutta toisaalta ei vielä omat voimat riitä toisen pahan olon sietämiseen. En hakuisi olla se kärsivällinen ja ymmärtäväinen, mitä minulta tällä hetkellä vaaditaan. Koska on minun vuoroni?

Hengissä... kyllä, niukin naukin. Todella rankka syksy ja alkutalvi takana.

Esikoisen kanssa hurjia ongelmia. Piti nousta barrikaadeille ja vaatia kovaan ääneen lapselle apua. EN lähde täältä pois ennen kuin kuuntelette mitä on sanotavana ja puhutte lapsen kanssa... Kyllähän sitä apua sitten sai, kun vaatimalla vaati, mutta koville otti. Ekaa kertaa elämässäni sain hengen ahdistuskohtauksia pelkästä pahasta olosta ja voimattomuudesta.

Ja nyt kun lapsen asiat alkavat olla kunnossa, niin mies on masentunut. Tekisi mieli kiljua ja kiukutella, käskeä toista ryhdistäytymään. Vaan mitäpä se auttaa... Hetki kerrallaan, hengitys kerrallaan.  Pistettiin kaverin kanssa kilpailu pystyyn. Aiheena on paska elämä. Pisteitä saa vastoinkäymisistä ja muusta. Jossain kohtaa pisteet ovat harkinnan varaisia ja bonuspisteitäkin jaetaan, jos käy tuuri. Mustalla huumorilla eteenpäin, niin on ennenkin tehty.

Uuden harrastuksen olen löytäny: Tankotansi. Se on kivaa. Paljon mustelmia ja hankaumia ja todella kipeät lihakset. Ekan kerran kokeilun jälkeen totesin Ukolle parin päivän päästä, että sattuu ojentajiin ja olkapäihin niin lujaa, että täytyy mennä uudestaan, kun kerran tulin niin kipeäksi. Se oli Ukon mielestä kummallisin ikinä kuulemansa perustelu miksi harrastaa jotain. En ole hyvä siinä, mutta en todellakaan niin huono kuin alkuun kuvittelin. Kiva nauraa itselleen.

Nyt painun nukkumaan, että jaksan aamulla töihin, mutta palaan vielä :)