Kahdeksan viikkoa kevyemmällä ruokavaliolla takana ja reilu kuukausi kuntosalia. Paino on tippunut 6.6kg tänä aikana. Välillä on tehnyt todella tiukkaa. Nyt on Pojun ja Tirpan raskauskilot tiputettu. Esikosta on vielä jäljellä reilu neljä kiloa. Normaalipainoon on silti vielä pitkä matka.

Minulle kahdeksan viikkoa on yleensä ollut se kriittinen raja. Tämän kaksi kuukautta jaksan tsempata ja olla tiukkana, mutta sitten yleensä tapahtuu repsahdus, joka ei tietenkään ole minun vikani, vaan juhtuu jostain muusta... Nyt olen päättänyt jatkaa tätä uutta elämää. En repsahda, en!

Suurimpia kompastuskiviä on pizza ja jäätelö, ja tietenkin napostelu. Säännöllisistä ruoka-ajoista ei ole ollut tietoakaan ennen kuin nyt. Olen ollut ilman karkkia Tirpan syntymästä asti. Se on aika hieno saavutus suklaa-addiktille.

Kesällä naapuri laihdutti ja hienosti laihtui. Kävin seurana lenkeillä, mutta en saanut syömisiäni kuriin. En edes tosissani yrittänyt. Nyt tilanne on toisin päin. Omat syömiset on kohdallaan, mutta kaverin ei. Tunnen tästä jonkinlaista ylemmyyden tunnetta. Kävimme hetki sitten kaupassa. Minä ostin mehukeittoa ja maitoa, naapuri suklaata ja karkkia. Miksi tunnen itseni nyt paremmaksi ihmiseksi kuin hän vaikka kesällä tilanne oli päinvastoin? Olin ylpeä siitä, että pystyin kieltäytymään herkuista, mutta toinen ei. Ja kuitenkin tiedän omalta kohdaltani kuinka vaikeaa motivaation löytäminen on ja sen ylläpitäminen. Ei minulla ole varaa arvostella tällä painolla toisten syömisiä ja silti huomaan tekeväni sitä. Saan jonkinlaista salaista mielihyvää siitä, että toinen sortuu, mutta minä en. Kai tämä on taas sitä oman itsensä pönkittämistä toisen kustannuksella. Mihin hukkuu se toisen tukeminen ja kannustaminen? Entäs sitten kun minä tästä sorrun? Tunteeko joku muu sitten mielihyvää ja ylemyyttä minun tilanteestani?