Juttelin siskon kanssa pari iltaa sitten pitkään puhelimessa. Aiheena oli rakas äitimme. Jostain syystä viime aikoina olen ollut erittäin herkkä ellen jopa yliherkkä äitini kommenteille. Kuulen arvostelua koko ajan hänen puheessaa. Kysyin jopa äidiltä suoraan asiasta, mikä ei yleensä kuulu tapoihini. Vastaus oli, että arvostelu on omissa korvissani, ei hänen puheissaan. Vastaus ei sinällään yllättänyt. Äiti on maailman taitavin vierittämään syyn pois itsestään ja saa kysyjän itse outoon valoon.

Puhelun aikana ja jälkeen mietin pitkään kaiken maailman asioita. Kateellisuus nousi taas esiin puheissa. Äiti syytti minua pienestä pitäen, että olen kateellinen siskolleni. Olen vanhin meistä ja helmasyntini on ollut jo ala-asteikäisenä kateellisuus, varsinkin oikealle sikolleni. Äidin mukaan olen ollut kateellinen vaatteista, huomiosta, ihan kaikesta. Kaikkein kummallisinta on, että omasta mielestäni en ole ollut mitenkään erikoisen kateellinen edes lapsena. Ollaan tasapuolisia niin pitkään kuin suinkin mahdollista, mutta aina ei kaikkea pysty laittamaan tasan. Ja kyllä ennen pitkään saatavat tasoittuvat.
Äidillä oli tapana jankata asiasta niin kauan, että sai minut tunnustamaan "kateellisuuteni". Oli helpompaa sanoa, että joo, taidan sittenkin olla kateellinen kuin yrittää selittää asian oikeaa luonnetta.

Lapsesta lähtien olen pyrkinyt erittelemään tunteeni ja miettimään mitä oikesti tunnen. En edelleenkään tunnusta olleeni kateellinen lapsena tai vieläkään . Kovin usein... Kateellisuus kuuluu osana elämään, mutta ei suuressa mittakaavassa eikä sellaisena osana, että se haittaisi elämää.