Viime aikoina on siivet laahanneet maata. Lopetin laihiksenkin. Yritän nyt pitää painon tässä ja jatkan hetken päästä. Kaikki muukin tuntuu tökkivän nyt ja pahasti.

Mulla on ihana mies ja ihanat lapset... niin kauan kuin en näe niitä. Kotona menee hermot heti. Tunnen syyllisyyttä huonosta tuulestani. Eilen ja tänään on ollut pikkuisen parempi päivä kuin pariin viime viikkoon. Tuntuu, että olen kadottanut itseni pyykkivuoren ja lelujen alle. Haalea ja ontelo olo.

Olen tullut siihen tulokseen, että lapset, iältään 1-3 vuotta, ovat rasittavia. Koko ajan saa olla vahtimassa ja kieltämässä. Halu tutustua maailmaan on suuri, mutta taidot ja sanat ei vielä riitä. Oma tahto alkaa kehittyä ja kuitenkaan lapsella ei ole vielä sanoja asian ilmaisuun.
Ihana seurata Tirpan kehitystä, mutta välillä toivon, että voisimme hypätä suoraan sanalliseen kommunikaatioon. Käsiä äideille pitäisi kasvaa ainakin yksi lisää joka lapsen myötä. Pari ylimääräistä silmää tarvittaisiin myös. Ja lisää pitkää pinnaa ja hyviä hermoja.