Vuosien varrella kaverit ja ystävät ovat vaihtuneet. Osa on jäänyt koko matkaksi, mutta toiset ovat osa elämää vain hetken. On muutama sellainen ihminen jota ihan oikeasti kaipaan, mutta tiet ovat kauan sitten jo eronneet.

Tällä hetkellä on pari sellaista tuttua joita näen vain velvollisuudesta. En tiedä mitä on tapahtunut. Olenko minä muuttunut vai he muuttuneet? Paha sanoa. Itsestäni olisi ainakin hirveää olla ns. velvollisuus jollekulle. Mitä tälläisessä tilanteessa pitää tehdä? Odottaa, että toinen ymmärtää vihjeistä ja siitä, että ikinä ei oikein sovi nähdä? Vai pitäisikö sanoa suoraan? Ja miten se sitten sanottaisiin? En kuitenkaan halua pahoittaa toisen mieltäkään. Taidan olla liian "kiltti". En saa tehtyä sillä tavalla kuin ajattelen.

Ja sitten on kaverieta, jotka vain ottavat. Minusta ystävyyden ja kaveruuden pitäisi olla vastavuoroista. Ei minusta ole jatkuvasti kannattelemaan toista. On ihmisiä jotka eivät osaa elää ilman kriisiä. Se on todella rasittavaa seurattavaa.

Pitäiskö opetella aimo annos itsekkyyttä ja sanoa seuraavaksi: "Ei mua kuule kiinnosta."