En ole raskaana, en.

En tiedä kumpaa olen enemmän helpottunut vai pettynyt. Ehkä jopa enemmän pettynyt. Kummallista. Vielä viime kuussa olin todella selkeästi sitä mieltä, että Tirppa on meidän viimeinen. Nyt huomaan miettiväni kaiholla lähinnä synnytystä. En halua aloittaa alusta valvomissirkusta, mutta se pieni vauva rinnalla tuhisemassa...

Olin toissa viikolla lenkillä kaverin kanssa jolla on myös kolme lasta. Kävimme reilun tunnin aikana läpi kuusi synnytystä. Oli aika rankaa synnyttää kuusi kertaa tunnin aikana. En ole kirjoittanut mihinkään muistiin synnytyksiäni. Pitäisi se varmaan tehdä joku päivä.

Ukko on ehdottomasti sitä mieltä, että ei enää lisää, meidän lapset on tehty. Mistä tulee tämä olo? Mikä saa haluamaan lisää pieniä?