Tarkoitus on päästä kevyemmäksi. Tämä ei ole kenellekään enää epäselvää, paitsi ehkä minulle itselleni. Huomaan ajattelevani, että en kuitenkaan saa pidettyä painoani alle 80kg:n. Aina ennenkin olen lihonut takaisin, miksi en lihoisi tälläkin kertaa. Ehkä pitäisi painon vaan antaa olla tässä. Kuka sitä nyt oikeasti haluaa olla normaalipainoinen. En osaa mieltää itseäni normaalipainoisena. Ajattelen edelleen olevani ISO. Vaatekoko on kuitenkin pienetynyt kolme kokoa.

Huijaan itseäni syömisten suhteen. Ajattelen, ettei sen nyt niin väliä ole vaikka vielä vähän söisin. Punnitsen ruuan ja lasken kalorit kuitenkin. On hetkiä, kun tekee mieli tilata salami-aurajuustopizza ja vetää päälle paketillinen suklaakeksejä. Yritän selittää itselleni, että eihän se yksi kerta mitään haittaa. Joo, eihän se yksi kerta todellakaan haittaa, mutta mitä jos sen tekee melkein joka ilta. Ja sitten olen muka hämmästynyt, että miten se paino nyt noin taas nousi. Ja kaikki tietää miten se paino nousee: Liialla ja vääränlaisella syömisellä!

Mistä tulee epäusko omaan itseeni ja itseni vähättely? Kuinka voin ikinä onnistua, jos en usko omiin suorituksiini? Väitän itseäni realistiksi, mutta olenko kuitenkin syvemmällä pessimisti? Ainakin mitää omaan kehokuvaani tulee.

Kehokuva on muutenkin tällä hetkellä hakusessa. En ole tyytyväinen omaan vartalooni. Iloitsen löytyneestä vyötäröstä ja solisluista. Samoin lonkkaluuni tuntuvat ihon alla ja maha on litistynyt huomattavasti. Mutta... inhoan käsivarsiani, roikkuvia alleja. En voi sietää reisiäni, läskiä ja selluliittia. Ja ekaa kertaa elämässäni en kestä katsoa omia rintojani. Olen aina ollut rintava, mutta nyt, jäljellä on tyhjät nahkalärpäkkeet.
Tiedän ja ymmärrän, että kolmen pitkän imetyksen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennenkin, eikä kuulukkaan olla. Tämä laihdutus on vienyt lopunkin pyöreyden. En ole menossa laittamaan silikoneja ym., mutta silti asia ottaa päähän. Tämä ei nyt tarkoita sitä, että kadun imetyksiäni. Ei todellakaan. Jois saisin vielä vauvan, imettäisin sitäkin varmaan yli vuoden tisseistä viis. Eikä vanheneminen harmita minua, rypyt ei ota päähän ollenkaan niin paljon kuin tämä tissiasia.
Varmaan nykyään laitetaan niin paljon painoa nuoruudelle ja sille, että omistaa täydellisen vartalon, että ei enää pystytä hyväksymään omia pieniä virheitä. Ehkä vielä joskus minua naurattaa tämä kirjoitus ja se kuinka naivi ja pinnallinen olen, mutta juuri nyt, se että tissinit ovat tyhjät kintaat, ei naurata ollenkaan.