Potteri luettu ja sukelsin uudestaan Arnin maailmaan.
Käytiin Ukon kanssa torstaina katsomassa Arn, temppeliritari. Oli todella surkea elokuva. Oli sitten pakko kaivaa laatikosta kirjat ja lukea uudestaan. Ne kun on loistavia! Kohta on Tie Jerusalemiin lopussa ja seuraava odottaa.

Repsahdus jatkuu. En ole punninut itseäni, ruokiani, ei kiinnosta.
Mikään muukaan ei oikein huvita. Jumpassakaan en ole ollut. Motivaatio on kadonnut. On se ennenkin ollut kateissa, mutta nyt se ei ole jättänyt edes johtolankoja itsestään...
Huomenna, huomenna...

Olen viime aikoina yrittänyt irrottautua yhdestä epäterveestä ystävyyssuhteesta. Minusta tuntuu, että annan ja tuen, kuuntelen ja ymmärrän, mutta mikään määrä ymmärrystä tai tukea ei riitä. Tuskin on riittänyt koskaan. Ehkä olen tuntenut itseni tarpeelliseksi. Saanut jollain kierolla tasolla mielihyvää omasta "tarpeellisuudestani". Nyt olen kyllästynyt olemaan likasankona. Yllättävän vaikeaa yrittää murtaa totuttuja toimintamalleja. Tunnen jopa tavallaa syyllisyyttä siitä, että olen myöntänyt oman voimattomuuteni ja sen etten enää jaksa. Toisaalta olen valtavan helpottunut, että olen päästänyt irti. Ja silti ajattelen, että mitä jos olin ihan oikeasti tarpeellinen. Voiko ystävyyden lopettaa yksipuolisesti. En jaksa edes sanoa suoraan. Olen kyllästynyt siihen ainaiseen vatvontaan.