Juttelin pitkästä aikaa nuoruuteni parhaan ystäväni kanssa. Niitä näitä, diibadaaba-juttuja puhelimessa. Tulee ehkä vaimonsa ja lapsensa kanssa käymään, ja olisi kiva, jos mekin mentäisiin heille...

Minä olen muuttunut, hän on muuttunut. Suurin syy muutokseen on varmaan Ukon ja minun suhteeni. Ystäväni oli myös Ukkoni paras ystävä. Ennen jaoimme kaiken, niin mies- kuin naisjututkin, mokat, ilot ja surut. Ensimmäisen kriisin sattuessa Ukon ja minun suhteessa olisi ollut luonnollista mennä purkamaan sydäntäni ystävälleni, mutta kun Ukkokin halusi tehdä niin. Astuin sivuun. En halunnut laittaa ystävää puun ja kuoren väliin. Siitä se alkoi, erkaneminen. En oikein tule juttuun hänen vaimonsa kanssa. Siinä toinen syy. Me olemme molemmat jotain mitä emme olleen 17-vuotiaina. Niin vain kävi...

Meitä oli 10 hengen porukka, tyttöjä ja poikia. Erilaisia perhetaustoja, erilaisia luonteita. Me olimme me ja muut olivat ne muut. Tyttö- ja poikiaystävät tulivat ja menivät, mutta me olimme me. Porukan asioista ei puhuttu muille, eikä kaveria jätetty koskaan. Paransimme maailman ja joimme punaviiniä, kiersimme festarit, pidimme mökkibileitä ja itkimme sydänsurut toisillemme. Lukio päättyi ja me lähdimme eri suuntiin, ja silti, me olimme me.

 Jossain vaiheessa emme enää olleetkaan me. Miten niin kävi, en tiedä. Minä ja Ukko ollaan edelleen me, mutta mekin aloimme olla yhdessä vasta porukan hajottua. Kaiholla ajattelen niitä aikoja. Olisi kiva taas istua kesäiltaa yhdessä, mutta tuski se olisi enää sitä samaa.
Meillä oli pitkät kesät, loppumattomat yöt, halpaa viiniä, hiekkaa varpaiden välissä ja meillä oli toisemme.

Once upon a time there was a tavern
Where we used to raise a glass or two
Remember how we laughed away the hours
And dreamed of all the great things we would do

Those were the days my friend
We thought they'd never end
We'd sing and dance forever and a day
We'd live the life we choose
We'd fight and never lose
For we were young and sure to have our way.
La la la la...
Those were the days, oh yes those were the days