Luin viime yönä eroista käsitteleviä blogeja ja muutama niistä oli miehen näkökulmasta kirjoitettu. Tähän väliin huomautus, että, ei , meillä ei ole kriisiä, ei, me emme ole eroamassa.

Jäin miettimään omaa rooliani parisuhteessa. Ja sitä, että yksikään mies ei ihastu nalkuttavaan akkaan. Mihin katoaa se ihana, seksikäs nainen.
Otanko puolisoni huomioon, pidänkö häntä itsestäänselvyytenä? Osoitanko arvostukseni? Kuinka paljon rakastan? Olisko helppoa rakastua johonkin toiseen? Täytänkö itse hirviövaimon tunnusmerkit? Elämmekö samassa kodissa, samaa elämää, mutta erillisinä osina?

Olen usein kärttyisä. Ei se miehestä johdu, mutta kehen muuhun sen puran kuin siihen kaikkein läheisimpää. En aina halua seksiä, kun Ukko haluaa (meillä on kyllä tätä myös toisin päinkin). En jaksa aina pitää kotia siistinä. Tiuskin joskus vaikka ei ole mitään syytä. En aina pysähdy kuuntelemaan toista. En ole läsnä hetkessä. Usein on kiire siihen seuraavaan hetkeen. Emme tee perheenä kovin usein juttuja.

Juttelemme, meillä on yleensä sämanlainen huumorintaju, Ukko on paras ystäväni, seksi on kivaa ja hyvää edelleen(ehkä vähän rutinoitua), halailemme ja pussailemme (emme suutele kovin usein). Käymme yhdessä ulkona aina kun siihen on mahdollisuus. Yritän antaa toiselle omaa tilaa.

Riittääkö tämä? Miten voisi ennaltaehkäistä suuret ristiriidat? Näenkö miehessäni edelleen sen miehen johon rakastuin? Näkeekö hän vielä minut muunakinkin kuin lasten äitinä ja virttyneenä vaimona? Onko tämä elämää suurempaa rakkautta vai totuttu tapa?