Oli Äitini kanssa puhetta Pojun nimipäivistä. Ehdotin, että tulisi sunnuntaina kahville. Ei käy koska hän menee siskojeni kanssa syömään. Pikkusisko lähtee sinne Afrikkaan ja Siskokin halusi syömään heidän kanssan. Kysyin, että entäs minä? Saanko tulla lasten kanssa mukaan? "Jaa, ai sinäkin tulisit", kuului vastaus.  "En aatellut, että sinua kiinnostaa lähteä mukaan". Siis hei, sehän minunkin Pikkusiskoni ja en näe häntä seuraavaan kolmeen kuukauteen.

Vastaava toiminta on tullut esiin muissakin tapauksissa. Minulle ei kerrota Veljen voinnista tai hoitosuunnitelmista. Minua ei kutsuta kahville, kun muut menevät. Minä ja perheeni olemme erillinen yksikkö jolla ei ole mitään tekemistä sisarusteni kanssa. En tiedä johtuuko se siitä, että olen ainoa jolla on lapsia vai mistä, mutta harmittaa kun kerta toisensa jälkee minua ei kutsuta.

Pari viikkoa sitten olimme Siskon, Pikkusiskon ja Veljen kanssa lounaalla nelistään. Äiti oli ihmetellyt Pikkusiskolle, että mitä minäkin sinne nyt meen. Miksen menisi? Onhan ne minun pikkusisaruksia kaikki ja rakkaita myös. Ihan kuin en kuuluisi joukkoon. Ei se voi johtua siitä, että minun elämäntilanteeni olisi niin erilainen kuin muiden, koska meillä kaikilla on menossa ihan eri elämäntilanne. Sisko on naimisissa ja työelämässä, Pikkusisko opiskelee, on sinkku ja vielä asuu eri kaupungissa kuin me muut ja Veli, niin, tällä hetkellä hyvässä kunnossa, asuu tukiasunnossa (sairastaa skitsofreniaa) ja opiskelee.

En ole koskaan ennen tuntenut olevani ulkopuolinen omassa perheessäni. En edes lapsena, kun äiti ja isä erosivat. En silloin, kun äiti meni uusiin naimisiin ja sai Pikkusiskon ja Veljen. Vasta nyt, parin viime vuoden aikana olen tuntenut, että en kuulu samaan joukkoon kuin muut. Kaikki on lähtöisin siltä ajalta, kun Tirppa syntyi ja Veli sairastui. En silloin jaksanut paneutua Veljeni tilanteeseen äidin odottamalla intesiteelillä. Ja tässä sitä ollaan. Omasta mielestäni ulkopuolisena.