Käytiin Ukon kanssa viime viikolla siellä perheneuvolassa. (aloitettiin käymään siellä viime keväänä Esikon tilanteen takia. Nyt menee jo mukavasti, mutta haluamme käydä siellä edelleen. Käydään ainakin vielä kerran.) Tämä oli viides käynti. Koen, että olemme saaneet paljon apua ja jaksamista sieltä. Mutta tämä ei olluyt alkuperäinen juttu vaan se mikä nousi siellä käydyn keskustelun pohjalta.

Toinen psykologeistä kysyi, että minkälaisia me olemme olleet kahdeksan vanhoina. Ukko vastasi ensi ja kertoi yksityiskohtaisia muistoja ja tuntemuksia. Mierin, mietin, mietin... Enkä muista minkälainen olen ollut Esikon ikäisenä.
Vanhempani olivat vähän aikaisemmin eronneet, äiti löysi uuden miehen, isä löysi uuden vaimon, muutimme toiseen kaupunkiin ruotsinkieliselle alueelle , menin uuteen kouluun, äiti kertoi odottavansa Pikkusiskoa, isä joi uuden naisen kanssa viikonloput, sain kaksi siskopuolta edellisistä liitoista, isäpuoli osoittautui kaappijuopoksi.
En muista olleeni onneton, muistan yksittäisiä tapahtumia, välähdyksiä. En muista mitä olen tuntenut, mitä olen ajatellut. Tajusin miten vaikea minun on asettautua kahdeksan vanhan asemaan, kun en muista itseäni sen ikäisenä ollenkaan.

Psykologin kysymys sai minut ihan hämmennyksiin, minua alkoi itkettää. Edelleen minua mietityttää miten olen voinut hukata pari vuotta elämästäni. En ole tähän asti kokenut elämääni mitenkään traumaattiseksi tai kamalaksi. Äidin miehen alkoholismi jätti omat jälkensä mm. kyvyttömyytenä riidellä, luottamuspulana ja epäuskona parisuhteeseen. Mutta uskon voittaneeni ainakin osan. Eräs ystäväni opetti minut tappelemaan opiskeluaikoina. Siitä olen hänelle edelleen kiitollinen. Ukko opetti tappelemaan vain aiheesta ja olemaan vetämättä puolta menneisyyttä yhteen riitaan. Sitoutumiskammokin on pikkuhiljaa hävinnyt, parin viikon päästä meillä on yhdeksän vuotta yhdessäoloa täynnä ja rakastan edelleen.

Silti edellen pidän lapsuuttani suht onnellisena ja tavallisena. Ja silti, minulta puuttuu pari vuotta.