Esimieheni tai siis nainen katkais kätensä ja on kuusi viikkoa pois. Minä tuuraan. Olen juuri ja juuri omien tehtävieni tasalla parin kuukauden jälkeen ja nyt sitten kuusi viikkoa vielä isommissa saappaissa. On sellainen olo, että minä hetkenä tahansa helvetti riistäytyy irti. Juuri nyt on sellainen kauhun tasapaino, että kaikki on näennäisesti hallinnassa.

Kesälomat on sopimatta, kesätyöntekijät palkkaamatta, kesän peruspesutarjoukset tekemättä ja siihen vielä palvelupäällikkö ja -johta lykkäsivät uuden kohteen aloituksen kesäkuun alkuun. Laskutus pitäis hoitaa, enkä ole moista nähnyt tai tehnyt koskaan, palkkojen kirjaamiset, työvuorolistat, sijaiset ym. APUA!

Toisaalta onhan se kunnia, että ylemmät luottavat siihen, että kykenen moiseen tehtävään, mutta silti hirvittää. Ja näin meidän kesken, siihen hommaan ei ollut ketään muutakaan, eli osasin tai en, niin minä olen jotakuinkin ainoa vaihtoehto.

Ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa, että kärsin jonkin asteisesta työstressistä. Se ilmenee tolkuttomana fyysisenä väsymyksenä. Nukun yhdeksän tuntia yössä ja mikään unen määrä ei tunnu riittävän. Onneksi ei mene yöunet.

Tarvitsisin suunnattoman paperipussin johon hengitellä aina aika ajoin. Ei tälläinen kotiäidin pehmentynyt pää pysy mukana tälläisessä informaatio määrässä ja kaikki ne asiat mitä pitäisi muistaa...