Viimeiset seitsemän viikkoa on mynnyt yhdessä hujauksessa. Esimiestuuraus oli rankkaa ja loppus kohden jopa antoisaa. Ensimmäiset viisi viikkoa oli iltaisin niin väsynyt, että olotila muistutti lähinnä koomaa. Ei meinannut pää pysyä menossa mukana. Koko ajan tuli uutta hirveällä tahdilla. En kyennyt enää töiden jälkeen mihinkään. Ukko-parka joutui siivoamaan ja laittamaan ruokaa, kun vaimosta ei ollut mihinkään.

Luulin oikeasti olevani helpttunut ja vilpittömän iloinen, kun esimieheni palaa takaisin maanantaina. Löysin kuitenkin sisältäni piene äänen joka sanoo, että nyt se tulee vahtimaan sua ja kyttää sun tekemisiä. Viimeiset puolitoista viikkoa alkoi sujumaan. Sain hyvää palautetta ja onnistuin omasta mielestäni selvittämään pari kriisiä aika hyvin. Alkuun ajattelin, ettei esimieshomma ole ollenkaan mun juttuni, mutta nyt en ole enää siitä ihan varma. Meidän piirin palvelujohtaja vähän lupaili, että voisi tehdä/kouluttaa minusta esimiehen vuoden parin sisään. Ja olen huomannut muutamista jutuista, että hän käyttää mieluusti aikaa siihen, että neuvoo ja opastaa vaikka siihen menee ylimääräistä aikaa. Ja nyt minut on otettu mukaan tekemään sellaisia asioita joita en ole ennen tehnyt ihan sen takia, että opin ne tulevaisuuden varalle. Mukavaa saada positiivista palutetta ja kiitosta. Katsotaan mitä tapahtuu, kun oma esimieheni tulee takaisin maanantaina. Hän on tunnettu aika töksähtävistä kommenteista ja negatiivisuudesta. Vähän hirvittää. Meidä palvelujohtaja soitti minulle loppuviikosta ja sanoi, että on tässä jo pari päivää pitänyt sanoa sulle, että jos tulee puhetta ja kysymyksiä (syytöksiä) siitä miten olet toiminut joissain jutuissa, niin sanot sitten vaan, että toimit parhaaksi katsomallasi tavalla juuri siinä tilanteessa ja sitä on turha enää vatvoa jälkeen päin. Toisaalta on hyvä tietää, että tarvittaessa minulla on ylempieni tuki.

Esikko pääsi musiikkiopistoon ja aloittaa syksyllä kalrinettin soiton. Äiti on tosi ylpeä.