Olaan viime päivinä käyty mitä kummallisempia keskusteluja miehen kanssa meidän parisuhteesta, elosta ja olosta yleensäkin. Ihan kummallisia asioita on tullut esiin. Hyvä, että puhutaan, mutta kurjaa on minusta se, että toinen on hautonut noita asioita vuosia eikä ole saanut sanottua. Vanhoja syyllisyyksiä, mihin minusta ei ole enää ollut vuosiin aihetta. Anteeksi annettuja asioita, joita en ole itse miettinyt aikoihin ja toiselle ne ovat jääneet vaivaamaan. Hassua miten erilailla me näemme menneet tapahhtumat ja miten eritavalla ne ovat vaikuttaneet käyttäytymisemme ja olemiseemme.

Järkyttävintä on ehkä se, että minusta meillä on mennyt hyvin ja Ukosta ei niinkään hyvin. Ja kamalaa on se syyllisyyden määrä mitä toinen on kantanut melkein yhdeksän vuotta. Ilmoitin meidät jo syksyllä parisuhdeleirille. Siloin ei ollut  "mitään" syytä. Ajattelin, että vois olla kivaa mennä yhdessä. Nyt tuo viikonloppu on kahden viikon päästä ja eikä voisi tulla parempaan saumaan. Toivotaan, että saadaan asiat selvitettyä ja niin, että kaikilla on hyvä olla.

Lapset olivat viikonlopun anopilla. Itse kävin perjantai-iltana työkverin kanssa viihteellä, muutama siideri ja burleski-esitys. Lauantaina olimmen Ukon kanssa kahden (Ukko tosin oli aamuvuorossa koko viikonlopun). Nukuimme päiväunet, kävimme lenkillä, saunoimme ja söimme pippuripihviä kaikkine lisukkeineen. Vietimme kerrassaan mukavan lauantain kahdestaan. Tuollaisa rauhallisa kahdenkeskisiä juttuja on ollut liian vähän. Syksyllä päätimme tehdä ennemmän asioita yhdessä, kaksistaan, mutta sitten se Esikon juttu lopetti kaiken sellaisen. Elämä tavallaan pysähtyi muilta osin kuin siltä, että yritimme selvittää mikä Esikolla on hätänä ja sitten koko energia meni siihen, että hankimme apua Esikolle ja koko perheellekin. Siinä kohtaa parisuhdekin ja sen hoito olivat taka-alalla. Lopetin jopa liikkumisenkin ja söin itseeni monta kiloa lisää pelkästä ahdistuksesta.

Toisaalta on hyvä, että keskustelemme ja yritämme selvittää missä mättää, mutta toisaalta ei vielä omat voimat riitä toisen pahan olon sietämiseen. En hakuisi olla se kärsivällinen ja ymmärtäväinen, mitä minulta tällä hetkellä vaaditaan. Koska on minun vuoroni?